Kuten voimasanat, ovat voimakuvatkin eräänlaisia rukouksia.

”Luojan tähden, lopettakaa!” ne huutavat.

Rumat kuvat

Kirous, kuten monet tietävät, on käänteinen rukous. Voimasanan käyttäjä myöntää avuttomuutensa ja vetoaa johonkin itseään suurempaan: ”En selviydy! Tämä on liikaa! Auta, Saatana!”

Kirosanat ovat vanhastaan kahdenlaisia, antikristillisiä tai siveettömiä. Kummatkin osoittavat jonkin rajan toiselle puolelle.

Tuo raja sijaitsee joko ihmisessä itsessään tai ihmisen ja Jumalan välillä, ja monet alkukantaiset pelot ja vaistot kunnioittavat sitä yhä. Me kiroilemme yhtä paljon kuin aikojen alussa.

Nyt kun katselemme suomalaisten sikojen arkieloa, katselemme yhden tuollaisen rajan toiselle puolelle.

Sekin raja on kriittinen. Se kulkee järjestäytyneen yhteiskunnan sisällä.

Tavallisten ja hirveiden asioiden välinen raja – josta siis on kysymys – on osittain eri asia kuin avoimen ja suljetun ero. On paljon suljettua ja piilotettua, jonka paljastaminen ei kannata, koska se on poliittisesti merkityksetöntä tai draamallisesti tylsää. Vaikka tuolta alueelta on jo pitkään haettu suosituimman televisioviihteen raakamateriaali, ei sitä sellaisenaan pirukaan katsoisi. Pitää lisätä merkitys ja draama.

Lisäksi on hirveitäkin asioita, jotka on syytä pitää rajan toisella puolella. Esimerkiksi sairaaloissa voi vierailla näkemättä leikkausjätteitä, abortoituja sikiöitä, amputoituja jäseniä. Se on hyvä. Kaikki nimittäin tietävät, ettei noita asioita mielikseen katsele. Ne totisesti kuuluvat hirveiden eivätkä tavallisten asioiden joukkoon. Kukaan ei väitä muuta.

Lihateollisuuden tapauksessa asia on kuitenkin toisin. Parissa mielessä.

Ensinnäkin jotkut, kuten itse lihateollisuus ja sen ylin suojelija, maa- ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila, väittävät että lihantuotanto ei sisällä hirveitä asioita. Niin sanottujen ”epäkohtien” olemassaolo myönnetään pakon edessä. Niistä sanotaan, että ne korjataan heti. Perusnäkemyksenä on, että lihateollisuuden hirveys on samanlaista kuin toiminta sairaaloissa ja muissa laitoksissa, joissa käsitellään itse elämää: dramaattista, ilkeännäköistä, jopa järkyttävää, mutta voi, niin välttämätöntä, sillä ihminen on fysiologisesti sekasyöjä, lihaa on aina syöty ja mitä vielä.

Se on pelkkää valehtelua.

Eläinteollisuuden hirveys ja raadollisuus on toisenlaista, paljon suurempaa, sillä tosiasiassa liha on ihmiselle yhtä turhaa kuin serpentiini.

Voihan serpentiiniäkin puolustaa. Voi siitäkin nauttia. Tarpeetonta se silti on.

Toiseksi lihateollisuus koskettaa hyvin intiimisti, kokonaisvaltaisesti ja joka päivä suomalaisten suurta enemmistöä.

Tuo suuri enemmistö, lihateollisuuden asiakaskunta, ei tiedä miltä lihateollisuus näyttää. Sen ei anneta tietää. Niin kauan kuin valheita lihansyönnin välttämättömyydestä, terveellisyydestä, luonnollisuudesta ja kaikinpuolisesta mukavuudesta levitetään valtion rautaisella kouralla ja avokätisellä avustuksella – arvoisa ministeri, me muistamme "Possupedian" 257 000 euroa! – suuri enemmistö arvelee, haluaa uskoa, että aktivistien kuvamateriaali on tarkoin valikoitu, editoitu ja retusoitu näyttämään mahdollisimman pahalta. Että todellisuus on jotakin muuta. Sen täytyy olla.

Mihin suuri yleisö luulee aktivistien pyrkivän?

Lihateollisuus pyrkii vaurastumaan ja voimistumaan. Tämä on tiedossa.

Mutta eläinoikeusaktivistit, vegaanit, keitä ovatkin – mitä he oikein ajavat tämmöisillä suuritöisillä ja sotkuisilla, varmaan laittomillakin tempauksilla?

Kiista koskee aivan yksinkertaisesti ja ilmiselvästi totuutta.

Toistaiseksi valhe hallitsee. Toistaiseksi liian monet uskovat valehtelijoiden tyynnyttelyä: että nykyisenlainen lihateollisuus on hallinnassa, järkevällä pohjalla, tarpeellista, turvallista, laadukasta ja hyvää.

Jokainen tavalliselta sikatilalta haettu ja suurelle enemmistölle näytetty kuva kuitenkin horjuttaa valheen valtaa. Lopulta se sortuu, sillä suuri enemmistö ei koostu turtuneista idiooteista vaan tuntevista olennoista, joille totuus ei ole samantekevä asia.

Kuvat – rumat kuvat – ovat tässä.

Hyytävää kauneuttakin niissä voi nähdä: mielettömän kärsimyksen ja vääryyden lyyrisyyttä: silmät ja katseen niissä, lattiaan tallotun vastasyntyneen, karvaisen ihon, tunnon siinä.

Kuten voimasanat, ovat voimakuvatkin eräänlaisia rukouksia.

”Luojan tähden, lopettakaa!” ne huutavat.

Antti Nylén
esseisti